Kirjat olivat kultaakin arvokkaampia

Kuvittele mies, joka hiipii yön pimeydessä raskas arkku mukanaan läpi autioiden katujen — arkussa ei ole kultaa eikä hopeaa, vaan käsikirjoituksia. Timbuktu, vuosi kaksituhattakolmetoista.

Euroopassa uskottiin vuosisatojen ajan, että Timbuktu on pelkkä legenda. Haamukylä jossakin Saharassa, joka hohtaa kultaa. Kultaa siellä tosin olikin. Mutta kaupungin arvokkain asia oli kirja.

Viidennellätoista ja kuudennellatoista vuosisadalla siellä toimi Sankoren yliopisto. Ei pelkkä uskonnollinen koulu — oikeustiede, lääketiede, tähtitiede, kreikkalais-roomalainen filosofia arabiankielisinä käännöksinä. Kaikki tämä oli olemassa Saharassa, kun Euroopassa vielä väiteltiin siitä, pyöriikö Maa.

Käsikirjoituksia on säilynyt seitsemästäkymmenestätuhannesta kolmeensataan tai neljäänsataan tuhanteen — hajonta on valtava, sillä suurin osa säilytettiin suvuittain, kädestä käteen, ilman minkäänlaista rekisteriä. Näiden tekstien joukossa on tutkielmia kauppasopimuksista, avioliitosta, veroista. Ei pyhien kirjojen museo, vaan elävän kaupungin arkisto.

Kun islamistit valtasivat Malin pohjoisen vuonna kaksituhattakaksitoista, paikalliset säilyttäjät salakuljettivat käsikirjoituksia ulos — säkeissä, laatikoissa, öisin. He ymmärsivät: kyse ei ollut pelkästä paperista, vaan useiden vuosisatojen afrikkalaisesta oppineisuudesta.

Siinä on paradoksi, jota on vaikea päästää irti: Saharan suurimman kirjaston pelastivat eivät valtion arkistot eivätkä kansainväliset järjestöt — vaan perheet, jotka sukupolvesta toiseen yksinkertaisesti pitivät kirjat tallessa.

Kaikki tämä lähti liikkeelle kysymyksestä: miksi Timbuktua kutsuttiin kullan kaupungiksi. Sinunkin kysymyksestäsi voi tulla seuraava jakso — lähetä se meille O, My Guid -palveluun.

Mistä kertoisin sinulle? Vaikka kotikadustasi. мой-гид точка онлайн.