Vesi ei lopu — se vain muuttuu vieraaksi

Kilo naudanlihaa lautasellasi vastaa kymmenestä viiteentoista tuhanteen litraa vettä. Ei itse lihassa tietenkään. Rehuissa, juotossa, pelloilla, jotka kasvattivat sen viljan. Tavallinen ihminen juo kuukaudessa noin kuusikymmentä litraa. Yksi pihvi siis "painaa" enemmän vettä kuin sinä juot puolessa vuodessa. Tätä kutsutaan virtuaaliveden käsitteeksi — ja se selittää heti, miksi vesipula ei ala hanasta.

Ensin perusfysiikka. Noin yhdeksänkymmentäseitsemän ja puoli prosenttia maapallon kaikesta vedestä on suolaista. Lähes kaksi prosenttia on jäätynyt jäätiköihin ja ikiroutaan. Jäljelle jää alle yksi prosentti makeaa nestemäistä vettä — ja vain pieni osa siitäkin on oikeasti saatavilla: joet, ylimmät pohjavesikerrokset, järvet. Se, millä kaupungit juotetaan ja pellot kastellaan, on murto-osa koko planeetan vesimassasta. Siksi kysymykseen "milloin vesi loppuu" ei ole yhtä päivämäärää. Vesi ei fyysisesti katoa — se kiertää. Mutta se "katoaa" ihmisen mittakaavassa: muuttuu liian suolaiseksi, likaiseksi, syvällä olevaksi tai yksinkertaisesti maantieteellisesti tavoittamattomaksi.

YK:n raportit kuvaavat toista vaaraa — ei veden loppumista vaan tasapainon murtumista. Vuoteen kaksituhattakolmekymmentä mennessä maailman makean veden tarve ylittää kestävät uusiutuvat varat noin neljälläkymmenellä prosentilla. Kyse ei ole maailmanlopun skenaariosta — se on ennuste rakenteellisesta vajeesta: ihmiskunta ottaa jatkuvasti enemmän kuin hydrologinen kierto ehtii turvallisesti täydentää. YK:n yliopiston yksi raportti nimitti tätä tilaa "globaalin vesibankrotin ajaksi".

Ruotsalainen hydrologi Malin Falkenmark kehitti yksinkertaisen asteikon tämän paineen mittaamiseen. Alle tuhat seitsemänsataa kuutiometriä uusiutuvaa makeaa vettä henkilöä kohti vuodessa — vesistressin vyöhyke. Alle tuhat — krooninen vajaus. Alle viisisataa — absoluuttinen puute. Tällä indeksillä väritettyä karttaa on epämiellyttävä katsoa: suurin osa Pohjois-Afrikasta, Lähi-itä, osat Etelä-Aasiasta — jo punaisia.

Kartan pinnan alla on vielä huolestuttavampia kohteita. Fossiiliset pohjavesikerrokset — satojen tuhansien vuosien ikäiset maanalaiset varannot, jotka eivät juuri täydenny nykyilmastossa. Ogallalan pohjavesikerros Yhdysvaltain suurilla tasangoilla on amerikkalaisen vehnän, maissin ja naudanlihan näkymätön moottori. Sitä on pumpattu aktiivisesti kahdennenkymmenennen vuosisadan puolivälistä lähtien, ja monissa piirikunnoissa vedenpinta on laskenut kymmeniä metrejä. Tutkijat kirjoittavat suoraan: nykyisillä kastelumäärillä kokonaiset osat tästä massasta muuttuvat taloudellisesti kannattamattomiksi jo kahdennenkymmenennenensimmäisen vuosisadan puolivälissä — vettä on, mutta sen nostamisen hinta ylittää sadon arvon. Saharan alla sijaitseva Nubialaiseen hiekkakiveen varastoitunut pohjavesi on vielä karumpi tarina. Se on geologisessa mielessä fossiilista vettä — öljyn kaltainen kertaluonteinen varanto. Hydrologit, jotka arvioivat Libyan ja Tšadin tähän varantoon perustuvia kasteluhankkeita, sanovat: nykyisellä ottotahdilla puhutaan vuosikymmenistä, ei vuosisadoista.

Kapkaupunki vuonna kaksituhattakahdeksantoista oli ensimmäinen suuri kaupunki, joka julkisesti nimesi vedenkatkon päivämäärän — Nollapäivän. Viranomaiset ilmoittivat tarkan päivän, jolloin hanat suljetaan ja asukkaat jonottavat jakelupisteiden eteen. Kaupunki selvisi tiukkojen rajoitusten yhdistelmällä — viisikymmentä litraa henkilöä kohti vuorokaudessa, se on yksi lyhyt suihku ja välttämätön arki — yritysten laajamittaisella säästämisellä ja, mikä on vähemmän sankarillista, myöhäisillä sateilla, jotka täyttivät tekoaltaat. Kapkaupunki osoitti: Nollapäivän päivämäärä on poliittinen väline, joka voi muuttaa kokonaisen kaupungin käyttäytymistä. Mutta se osoitti myös, kuinka haavoittuvainen kaupunki-infrastruktuuri on, kun se nojaa rajalliseen määrään tekoaltaita ilman strategista varantoa.

Varakkailla kuivilla mailla on jo vastauksia. Israel kattaa merkittävän osan vedentarpeestaan suolanpoistolla — tekniikalla, joka muuttaa meriveden juomakelpoiseksi. Persianlahden maat suolanpoistavat vettä vielä suuremmassa mittakaavassa. Mutta tällä tiellä on kaksi sivuvaikutusta: energiankäyttö — prosessi vaatii valtavasti sähköä — ja ympäristövaikutus — mereen palautettava väkevöity suolaliuos muuttaa rannikkovesien kemiaa. Eksoottisempien ideoiden joukossa on jäävuorten hinaaminen Afrikan rannikoille ja veden talteenotto ilmakehästä. Toistaiseksi nämä ovat kokeilujen ja pilottihankkeiden tasolla.

Mitä tutkijat lopulta sanovat? Vesi ei lopu maapallolta — se ei tapahdu fyysisessä mielessä. Mutta noin seitsemänkymmentä prosenttia kaikesta ihmiskunnan kuluttamasta makeasta vedestä menee maatalouteen. Jos tämä luku ei muutu — ei suolanpoistoteknologia, ei jäävuoret eikä poliittiset julistukset kurokaan umpeen kuilua kysynnän ja hydrologisen kierron täydennyskapasiteetin välillä.

Vesi ei katoa. Se vain lakkaa olemasta siellä, missä sitä tarvitaan.

Tämä oli luento "Tutkimukset"-sarjasta — kysymyksiä, joihin ei ole yksinkertaista vastausta. Samanlaisen voi koota mistä aiheesta tahansa: kirjoita botille teema. Kysy vaikkapa: "minne Araljärven vesi katosi" — ja saat tarinan merestä, joka kuivui yhden sukupolven silmien edessä.

Teemme tarinoita lähteiden pohjalta, ja lähteet näkyvät tekstissä. Tarkista meidät: мой-гид точка онлайн.